Tämä on ensimmäinen kesäni puolieläkeläisenä ja koska minulla nyt on enemmän aikaa, päätin ottaa haltuuni talon päädyssä olevan julkisen kukkamaan. Sitä hoiti aikoinaan rouva, joka sittemmin sairastui, joutui hoitokotiin ja kuoli. Sen jälkeen kukkamaata ei hoitanut kukaan ja viime syksynä vesijohtojen uusimisen takia puolet siitä kaivettiin ylös (siis kukkamaasta, ei rouvasta) eli joka tapauksessa sille piti tehdä jotain.
Ostin siis omilla rahoillani muutaman tällaisen matalamman ritarinkannuksen, jotka kukkivat kauniisti ja ihme kyllä kukkivat parhaillaan toista kierrosta. Ilmeisesti nämä eivät kovin korkeaksi kasvakaan mikä on ihan hyvä, nimittäin eivät tarvitse tukea kovinkaan paljon.
Tämä laji on ns. maatiaisritarinkannusta eli kukat eivät ole kerrattuja eikä niitä ole niin tiheässä. Tämän ostin ihan "urani" alkuaikoina ja sitä on siirrelty muutamaan kertaan paikasta toiseen. Nyt se kasvaa omenapuun juurella ja näyttää viihtyvän erinomaisesti, sillä kukintojen latvat huitelevat n. 3 metrin korkeudessa! Se saa hyvin tukea omenapuun kyljestä näköjään.
Nämä yllä olevissa kuvissa näkyvät taivaansiniset ihanuudet ovat minun lempilapsiani. Näiden tarina on sellainen, että seinänaapurinamme asui leskirouva, joka sairastui, joutui hoitokotiin ja kuoli (ei ollut sama rouva, joka asui talon päädyssä ja joka hoiti päädyn kukkamaata). Hänen kuoltuaan asunto jäi tyhjilleen pariksi vuodeksi ja nämä ritarinkannukset siellä kukkivat ihan orpoina. Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä... eipäs vaan ihan tavallisena iltana hiivin lapioni kanssa ja siirsin nämä orporaukat omalle pihalleni hellään hoivaan. Siinä vaiheessa niitä ei tietenkään ollut näin paljon, vaan ne ovat monien vuosien aikana lisääntyneet. En tiedä mikä niiden oikea lajinimi on, mutta nyt niiden nimi on Hilkka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti